Yössä Gehennan

Kuva: Jorma Hellström

Aleksis Kivi kirjoitti runossaan Ikävyys: ”En taivasta mä tahdo, en yötä Gehennan…” Ilpo Tuomarilan näytelmässä nimeltä Yössä Gehennan Kivi sen sijaan kokee gehennansa, kun hän on joutunut suljetuksi Lapinlahden sairaalaan. Selvitin, että Gehenna on paikka lähellä Jerusalemia, jossa muinaisen tarun mukaan uhrattiin lapsia Moolokin kitaan. Gehenna on sittemmin joissain kulttuureissa tullut merkitsemään suurin piirtein helvettiä.

Samoihin aikoihin Kiven kanssa Lapinlahdessa oli hoidossa turkulainen runoilija Josef Wecksell. Näiden kahden kahnauksista Tuomarila on näytelmänsä kirjoittanut. Muillakin näytelmän nimihenkilöillä on esikuvansa Lapinlahden historiassa.

Teatteri Kultsan parhaillaan esittämän näytelmän alkuosassa Kivi ja Wecksell pilkkaavat ja ivaavat toisiaan säälimättömästi. Meno on muutenkin niin vauhdikasta, ettei ”hullujen” puheesta saa aina selvää. Loppuosassa meno muuttuu traagisemmaksi ja päähenkilöiden suhteet syvällisemmiksi.

Kiveä esittävä Jukka Hurjanen on kokenut näyttelijä ja tekee myös tämän ison roolin mallikkaasti. Uusi tuttavuus minulle sen sijaan on Wecksellin hahmossa esiintyvä Lari Ylönen. Hienon roolin tekee hänkin. Ylihoitaja Gimberginä Pauliina Alanko (meidän Pauliina) piirtää erikoisen henkilökuvan tiukasta ja julmastakin ylihoitajasta, joka ajan mittaan muuttuu miltei hepsankeikaksi. Samastuneeko potilaisiinsa?

Yössä Gehennan kannattaa nähdä. Siinä on valtavasti materiaalia, jota itse kukin voi mietiskellä tai ihmetellä. Jorma Hellströmin ohjaus pysyy kasassa, vaikka kaikenlaista hälinää ja häikkää on meneillään miltei kaiken aikaa. Pluselementtejä esityksessä ovat monet laulut ja muukin musiikki. Erityisen hienoa on, että elävät muusikot (Terho Marlo ja Olli-Petteri Luomala) säestävät esityksen läpeensä.

Yksikään ei taaskaan pelastunut

Kuva Leena Tiuri / Tikkurilan Teatteri

On jo muutama viikko siitä, kun kävin katsomassa agathachristietä Tikkurilan Teatterissa. Sen verran hyvin on kyseinen esitys jäänyt mieleeni, että se ansaitsee pienen arvostelun, vaikka vähän myöhässä. Esitykset ovat olleet tähän mennessä loppuun myytyjä, mutta käsittääkseni Teatteri aikoo tuoda lavalle vielä lisäesityksiä syksyn mittaan.

Nuoruudessani tunsin tämän Agatha Christien dekkarin nimellä Kymmenen pientä neekeripoikaa. Ajan mittaan otsikko tuli ymmärrettävästi epäsopivaksi, ja näytelmän nimeksi muutettiin Eikä yksikään pelastunut. Neekerit ovat nyt sotilaspoikia, mikä sopiikin juonen kulkuun hyvin, sillä sakkilaudan kymmenestä sotilasnappulasta häviää aina yksi sitä mukaa kuin ihmisiä kuolee.

Tikkurilan Teatterin korkeatasoisen esityksen tukijalka ja perusta on Aarne Lindenin ammattitaitoinen ohjaus.  Luulisi, että kymmenen näyttelijän esiintyminen yhdessä ja samassa huoneessa lähes kolme tuntia olisi puuduttavaa. Nyt kuitenkin näytelmän käänteet tuntuvat luontevilta, aivan miten ne oikeastikin saattaisivat tapahtua. Haluan ylpeänä mainita, että meidän Krista toimi apulaisohjaajana. Häntä on selkeästi tarvittu pitkässä harjoitusprosessissa, sillä näyttelijät tietävät nyt täsmällisesti, missä heidän pitää milloinkin sijaita, minne mennä ja minkälaisia eleitä ja äänenpainoja käyttää.

Esityksessä kaikki kymmenen roolihahmoa erottuvat tunnistettaviksi omiksi itsekseen. Nähdään enimmäkseen hyvää näyttelemistä. Varsin paljon on näyttelijöillä ollut tekstiä opeteltavanaan. Katsojan eläytymistä tarinaan avittavat erinomaiset ääni- ja valaistussuunnittelut. Käsikirjoituksen nerokkuus puolestaan saa aikaan, että loppuratkaisu tulee taas yllätyksenä.