Kansallisteatterin suurella näyttämöllä esitettävä Anton Tsehovin Kolme sisarta salpasi hengitykseni siinä määrin, että en melkein pysty siitä mitään sanomaan. Haukon vain henkeäni ja hoen adjektiiveja ”mieletön”, ”upea”, ”tyrmäävä”… Toissa iltana näkemäni esitys nostatti niin paljon tunteita, että niiden purkaminen on miltei työlästä. Yritetään.
Lavaklubilla ennen Kolmen sisaren ennakkonäytöstä pidetyssä keskustelutilaisuudessa sekä ohjaaja Paavo Westerberg että kriitikko Kirsikka Moring totesivat, että sisaruksista ja heidän lähipiireistään kertova näytelmä on Tsehovin teoksista kaikkein universaalein. Luulen, että aistin asian itsekin. Olen nähnyt Vanja-enon melko vastikään ja sekä Kirsikkapuiston että Lokin joskus aiemmin. Tunnemuistissani on näistä kaikista teoksista jotain utuista, unenomaista, haikeutta ja kaipausta johonkin, mutta myös leimallisesti jotain venäläistä.
Tuore Kolme sisarta todella tuntuu yleismaailmalliselta. Yli sata vuotta sitten kirjoitetun näytelmän tunnelmat ja ihmisten tunteet voisivat esiintyä nykypäivänäkin missäpäin tahansa maailmassa. Tapahtumat sijoittuvat toki venäläisen rikkaan yläluokan kuvioihin, mutta henkilöt ovat kuin vaikkapa tämän päivän Suomesta. Vaikutelmaa vahvistavat nykyistetty kieli sekä nuoren polven raikkaat näyttelijät.
Vanhuutta näytelmässä edustaa Esko Salmisen Tsebutykin. Eläkeläislääkäri on näköalattomuuden perikuva. Hän valittaa, ettei osaa enää mitään. Tappoikin erään potilaan, jonka olisi parikymmentä vuotta aikaisemmin voinut pelastaa. Hahmo toistaa muutamaan otteeseen ajatuksenaan, että tämä kaikki on unta. Me emme ole oikeasti olemassa. Millään ei ole mitään väliä.
Samanlaisia mietteitä pohtii sisarusten veli Andrei (Eero Ritala). Hän kyselee, miksi me elämme ja toteaa, että sadan tai kahdensadan vuoden päästä ihmiset tietävät, miksi me elimme. Andrei myös ihmettelee, miksi hän ihailee kovaluonteista vaimoaan Natashaa (Anna-Maija Tuokko), vaikka nainen on sisältä tyhjä.
Kukin sisar joutuu vuorollaan pettymään odotuksissaan. Opettaja Olga (Elena Leeve) ajautuu vastentahtoisesti koulun vanhapiikarehtoriksi. Irina (Marja Salo) ei rakasta paronia (Olavi Uusivirta), mutta on silti valmis menemään hänen kanssaan naimisiin. Masha (Emmi Parviainen) rusentuu, kun salarakkaansa (Jussi Vatanen) lähtee perheensä luo.
Tytöt ovat haaveilleet muutoksesta ja odottaneet jotain tapahtuvaksi. Jos vain pääsisi muuttamaan Moskovaan, niin kaikki muuttuisi hyväksi jälleen. Kun muutoksen mahdollisuudet valuvat ulottuvilta, käsiin jää suru ja toivottomuus, mutta myös realismi: ”Pitää vain elää. Pitää elää ja tehdä työtä.”
kaainankurluuriploki 